Hermostosi ei voi elää kolikkopelissä ikuisesti ilman, että haluaa ryömiä ulos omasta ihostaan. Olen ylimielisesti ylpeä siitä, että olen omaperäinen, laatikon ulkopuolinen ajattelija, ja silti heräsin tänään miettien, oliko minulla ollut täysin painotettu ylikuormitusvapaa, puhdas ajatus viikkoihin. Tämä elämä ei ole minä.  Me lajina emme ole kuunnelleet koko albumia koskematta näyttöön niin pitkään aikaan. Emme voi lukea kaksikymmentä sivua tarkistamatta ilmoitusta. Emme ole tylsistyneet ilman, että panikoimme ja täyttäisimme hiljaisuuden pikseleillä. En tiedä, mitä se sanoo maailmasta tai minusta, että vinyylin soittaminen tuntuu kapinalliselta, mutta tässä olen nyt.  Se pyytää minua olemaan läsnä. Se pakottaa minuun tahdin, jonka olin unohtanut. Se pakottaa rituaalin. Se luo alun ja lopun. Se muistuttaa minua siitä, että aika on todellista ja elämäsi on rajallinen, eikä kaikkea voi hypätä läpi kuin soittolistaa. Käännät levyn. Vaihdat nauhan. Yrität olla naarmuttamatta DVD:täsi. Kelaat taaksepäin. Sinä valitset. Sinä sitoudut. Se kertoo jotakin, että tekoälyn aikakaudella tämän vuosikymmenen paras kauppa on ollut pahvikuvat. Että kieltäydyn fyysisesti uudesta tilauksesta, loputtomat vaatimukset datasta ja huomiosta ja... minä. Maksan enemmän asioista, jotka EIVÄT päivit. Joka ei seuraa sinua, ei surise, ei optimoi sinua tunnottomaksi pieneksi datan poistoputkeksi.  En tiedä miksi edes kirjoitan tämän tänne, ja ymmärrän ironian, mutta ehkä se voi auttaa jotakuta tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi. Näen sen myös muissa. Joku, joka on hukkunut sensaatiomaisesta hölynpölystä, jossa ihmiset huutavat pysyvästä alaluokan jäämisestä, talousnihilismin lipunkantajista. Ahdistusta siitä, että tunnen olevani aina jäljessä. Olen hyvin tietoinen siitä, että olen etuoikeutettu. Ja menestyksekäs ja... väsynyt. Todella helvetin väsynyt. Ja ainoa asia, joka nyt auttaa, on irrottaminen. Ja on järkyttävää, kuinka vaikeaa se oikeasti on. Luulin olevani vahvempi. Sinunkin pitäisi kokeilla. On maailma, johon pysähtyä. Joka haluaa tulla kosketetuksi. Ja tuntea kipu ja lämpö, karheat reunat, ilo ja kitka ihmisten välisestä yhteydestä. Se on tärkeintä.  Se tekee meistä ihmisiä.